Bambin ensiaskeleet omin jaloin

13.8.1942 tuli ensi iltaan Walt Disneyn elokuva Bambi. Suomalaisia ihmisiä kyseinen elokuva ilahdutti 29.8.1947 eteenpäin. Tarinan hellyyttävämpiä kohtauksia oli kun pieni kaurisprinssi Bambi ottaa ensimmäiset askeleet itse samalla horjuen.Noin 60 vuotta myöhemmin eräs suunnistajan alku Harjavallasta otti ensimmäiset askeleensa itse matkalla kohti Kuopio-Jukolaa. Tämä tapahtui 299 päivää ennen H-hetkeä tarunhohtoisessa Lukonmäen (ja Hervannan) maastossa Tampereella.

Valmistautuminen koitokseen onnistui hyvin, olihan allekirjoittaneella aivan uunituoreet Integrator suunnistuskengät, juoksutrikoot, tekninen juoksupaita sekä extreme rakkolaastarit nänneissä. Olo oli kuin kauriilla kevät niityllä. Karttojen myyntipaikalla oli suuren urheilujuhlan tuntua, sillä porukkaa oli läsnä kuin Harjavallan markkinoilla konsanaan. Markkinoiden tuntua lisäsi myös paikalla ollut suunnistajan kauppa. Aikani asiaa pohdittuani ja karttamyyjältä rohkaisua saatuani otin käteeni 7 km vaativan suunnistuskartan ja lähdin kohti lähtöpaikkaa. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että Sports-trackerini ei löytänyt satelliittia ja tilttasi joten tarkasta matkasta, jonka metsässä tarvoin ei ole tarkkaa tietoa. Koitti lähdön hetki, vaan kuinkas sitten kävikään?

Alku:
Lennokkain askelin lähdin liikkeelle kohti ensimmäistä rastia, sillä olihan Integratorit antaneet minulle siivet kuten Red Bull juoma konsanaan. Näin ollen saavuin ensimmäiselle rastille ja kaikki näytti hyvältä. Jalka tuntui liikkuvan ihan ok, ja rastikin löytyi melko kivuttomasti, vaan kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen pummi:
Juostessani kohti kakkosrastia unohdin suunnistuksen ensimmäisen ja tärkeimmän säännön eli tiedä missä olet koko ajan. Tässä kohtaa askeleeni alkoi viemään minua vaivihkaa liika paljon vasempaan ja kohti suota. Ennen kuin huomasinkaan olin vyötäröäni myöden suossa ja keskimäärin ihan pihalla sijainnistani. Niinpä suustani pääsi vaimea kirosanatulva ja kompassit ja kartat meinasivat lähteä maata kiertävälle radalle. Otin sitten itselleni pienen aikalisän ja lähdin paikallistamaan itseäni kartalta. Ennemmin tai myöhemmin löysin taas itseni kartalta ja lähdin hitaammin ja tarkemmin etenemään kohti kakkosrastia. Vihdoin löysin itseni kakkosrastille noin 20 minuutin vaiherikkaan suossa uimisen, epätoivon ja toivon uudelleen heräämisen jälkeen, vaan kuinkas sitten kävikään?

Usko suunnistustaitoihin palasi:
Seuraavat 2 rastiväliä menivät jo sitten suurelta osin juuri niin kuin olin ajatellut (välit olivat n. 750 metriä ja 1200 metriä). Tosin jälkimmäisellä välillä tein suuren mokan, minkä kokonaisvaikutus selvisi minulle vasta myöhemmin. Yhtä kaikki tässä kohtaa elämä tuntui taas hymyilevän eikä matka edes painanut vaikka todellisuus taisi olla toisenlainen. Myös seuraavat pari väliä menivät suurin piirtein niikuin olin ajatellutkin niiden menevän. Tässä kohtaa alkoi kuitenki jo tulla viitteitä liian huonosta kunnosta, vaan kuinkas sitten kävikään?

Missä hemmetissä se rasti on:
Rastiväli 6-7 meni varsin hienosti 95% matkasta, kunnes tuli aika etsiä rasti ja leimata. Tässä kohtaa tuli taas äitiä ikävä ja Bambin jalat notkahtivat melkoisesti. Sen verran vinha tunne on olla metsässä eikä ilmeisesti ole mitään tietoa missä on ja ketään ei näy mailla ei halmeilla. Jälkeenpäin rauhassa karttaa tutkailtuani olin luultavasti n. 50 metriä lännessä rastilta. Mutta erästä tunnettua biisiä siteeratakseni "...periksi ei anneta milloinkaan..." ja niinpä tämäkin rasti sieltä löytyi. Myös seuraavalla rastilla oli pieniä ongelmia bongata rasti, muttei lähimainkaan samanlaisia kuin rastin 7 kohdalla, vaan kuinkas sitten kävikään?

Parhaasta rastivälistä huonoimpaan:
Ensimmäisen rastivälin ohella paras rastivälini sattui rastien 8-9 väliin. Tästä ei sen enempää, olin hyvin kartalla löysin oikean polun ja rastikin löytyi ilman suurempaa tahimista. Tämän jälkeen tullaan varsin kohtalokkaaseen rastiväliin. Kyseessä helppo väli, alle 400metriä. Pikku polulta isolle polulle (polku jota juoksin rastivälissä 3-4) ja rasti heti ison polun mutkan kohdalla polun vieressä. Eihän helpompaa väliä voi olla. Mutta kuinka ollakkaan taas iski vauhtisokeus päälle ja erkaannuin jostain käsittömättömästä syystä isolta polulta ja ajauduin "yllättäen" suolle. Taas kierreltiin ja kaarreltiin ympäri ämpäri ja ei vaan rastia löydy mistään. Järki päässä jos olisin mennyt koko kierroksen, olisin bongannut 10-rastin jo rastivälillä 3-4 ja olisin välttynyt taas isoilta ongelmilta. Tässä kohtaa bongasin toisenkin eksyneen lampaan joka etsi samaa rastia. Tämä likimain enkeliltä vaikuttanut naisihminen pinkissä paidassaan johdatti minut takaisin kartalle ja niin pitkän korpivaelluksen päätteeksi löysin kuin löysinkin yhden radan helpoimmista rasteista. Tässä kohtaa tuli mieleen lähinnä Hugon kuolematon lause "Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta". No tästä sitten jo hieman riutuneena ja väsyneenä eteenpäin, vaan kuinkas sitten kävikään?

Viimeiset 3 rastia:
Viimeiset 3 rastiväliä ja matka maaliin sujui väsymystä vastaan taistellen ja välillä kävellen. Edelliseen rastin lähettyvillä bongaamani enkeli otti siivet selkäänsä ja liihotteli minulta karkuun, mutta en antanut tämän masentaa. Rastiväli 10-11 oli reitin pisin, mutta kohtalaisen helpolla sen selvitin, sillä suurimmaksi osaksi polkuja pitkin liikkuminen onnistui hyvin, enkä tällä välillä ihmeellisesti pummaillutkaan. Vauhti ei vain riittänyt, olinhan jo tähän mennessä kulkenut varsinaisen Via Dolorasan hyvine ja huonoine hetkineen. Loput rastit löytyivät kohtuullisen vaivattomasti, vaikka silmissä sumeni ja mieleen tulvi monenlaisia ajatuksia. Ajatuksista päällimäisenä oli vanha viisaus, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Viimeisen rastivälin ja rastilta maaliin juoksin niin lujaa kuin jaksoin, mutta vauhti muistutti lähinnä 90-vuotiaan mummon matkustamista rollaattorilla suojatien yli.

Maalissa:
Maaliin päästyäni päällimmäisin tunteeni oli hillitön epäonnistumisen tunne, olinhan perus ylpeään tapaani kuvitellut olevani guru tässä(kin) asiassa. Jälleen kerran todistin väitteen "ylpeys käy lankeemuksen edellä" todeksi. Päästyäni maaliin kävelin Lukonmäen ylös ja kohti ostoskeskus Duoa mielessäni palauttava siideri. Niinpä menin vapisevin jaloin kauppaan ja ostin Happy Joe siideripullon.

Lopuksi:
Todettakoon tähän lopuksi, että tämän Bambin ensimmäiset itsenäiset askeleet olivat hyvin haparoivat ja tunteet vaihtelivat äärimmäisestä riemusta äärimmäiseen epätoivoon. Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Muuta en osaa teille sanoa, kuin että suunnistus on kaikesta huolimatta mahtavaa. Ehkä Bambista voidaan kertoa sen verran, että vaikka askeleet ovatkin haparoivia, ovat kivekset kuitenkin jo laskeutuneet. Loppuun haluan vielä Happy Joe sitaatin "Happiness is like  a kiss. You must share it to enjoy it." myötä kehoittaa ihmisiä suuteloimaan toinen toisiaan.

-Topi