Ulottuvuudesta toiseen - Iltarastit Kaupilla

Syyskuinen iltapäivä oli kirpeän viileä kun Lyttylän Liikenteen bussi starttaili Porin rautatieasemalta kohti Tamperetta. Bussissa pystyi sulkemaan hetkeksi silmät ja käymään läpi tulevaa suunnistusta mentaalitasolla. Saapuessani Nokian kohdille oli tie todella märkä ja taivas oli edessäni synkentynyt pahaenteiselle tavalla. Tampereelle saavuttuani Ukko Ylijumala avasi hanansa ja vettä tuli oikein saavista kaatamalla. Jopa aina yhtä monumentaalinen Näsinneulakin peittyi sadeverhoon. Olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa bussin mentyä madonreiästä toiseen ulottuvuuteen. En ollut aivan varma olinko hereillä ja istuinko todella bussissa, vai oliko kyseessä painajaisuni.

Kuva bussin ikkunasta saapuessani Tampereelle

Jäätyäni pois rautatieasemalla suunnistin suorinta reittiä Stockmannin hotelli helpotukseen (tässä kohtaa ei ollut pummista tietoakaan ja vauhtikin oli mars mars). Tämän jälkeen seuraavan bussin kyytiin ja matka jatkui kohti Kaupin suunnistusmaisemia synkkien pilvien alla. Näytti siltä, että koko taivaanrannan kaikki synkkyys olisi pakkautunut juuri siihen ilmansuuntaan johon TKL:n bussi numero 18 matkasi epäröivä suunnistajan alku takapenkillään. Mielessä pyöri monenlaiset ajatukset ja olin jopa hilkulla kääntyä takaisin kotiin ja käpertyä peiton sisään ja sulkea silmät. Sain onneksi karistettua ajatuksen pois päästäni ja näin ollen hyppäsin Teiskontien varressa Teiskontien ja Heikkilänkadun risteyksessä poi bussista. Onneksi sade oli sentään laantunut pieneksi tihkuksi joka myöhemmin hiipui täysin.

Bussi nro 18

Tästä alkoi loputtomalta tuntunut taivallukseni kohti karttojen myyntipaikkaa. Pelkästään tästä matkasta voisi kirjoittaa oman romaaninsa. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että tälle vajaan 3 kilometrin soratietaipaleelle mahtui mm. ratsastustallit, 2012-2013 valmistuva koirien ulkoilutus/temppualue, jossa oli vain kasa kiviä sekä autoilija, joka etsi kuumeisesti autokorjaamoa keskeltä metsää.

Saavuttuani vihdoin viimein kartanmyyntipaikalle riisuin farkkuni ja alta paljastui kulttimaineeseen nousseet suunnistustrikoot. Vaihdoin myös täydellistä tyylitajua hipoviin suunnistuskenkiin. Päähän pistin valkoisen lippiksen, josta löytyy rakkaan isänmaamme lippu (tämä sen vuoksi, koska joukkueemme viralliset hikinauhat puristuvat kuin vanne pään ympärille, joten niiden käyttö metsässä ei ole mahdollista). Tämän jälkeen jätin olkalaukun I <3 Mutala merkkeineen järjestäjille sekä lunastin "helpohkon" 5km suunnistuskartan (4.8km) ja vuokraemitin. Kuulin jo metsän kutsuvan minua kosteaan syleilyynsä.

Laukku

Lähtöpaikalla asettelin kartan kauniisti muovitaskuun, kiristin trikoiden nauhan, laitoin kännykkäni minigrip-pussiin (tiltissä oli silti koko luuri). Tämän jälkeen leimasin lähtöleiman ja lähdin kohti ykkösrastia varsin rauhallista hölkkävauhtia (näinkö muka olisin kerrankin oppinut ottamaan rauhallisen varmasti). Sieltä se ykkösrasti tuli sitten vastaan helpohkosti ja ilman suurempia pummailuita. En meinannut silti mitenkään löytää rastilta rastinumeroa ja emit-leimasinta. Tässä kohtaa päähäni työntyi ajatus, että eikai taas. Onko tämä muka jokin rasti mitä minun kartassani ei ole, vaikka paikka tuntuu täsmäävän mielestäni hyvin. Kesti ikuisuus (ehkä 30 sekuntia) kunnes löysin leimasimen varvikosta rastin alapuolelta. Tässä vaiheessa olin ehtinyt kiroamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat mielessäni.

Trikoot ja kengät

Matka kakkosrastille alkoi tuttuun tapaan kompassisuunnan ottamisella ja kevyellä hölkällä. Katsoin, että siellä on kivasti tie rastin takana joka pysäyttää minut jos ja kun painelen rastin ohi. Sieltäpä se tie sitten tuli vastaan, mutta jokin tuntui olevan pielessä. Muistot Rottajärven maisemista hiipivät kylmän pohjoistuulen lailla selkäpiihini alkaessani kartoittaa maisemaa. Kuinka ollakkaan olin taas ajautunut väärälle tielle. Toisin kuin Rottajärvellä, nyt tajusin tämän jo heti ja lähdin pienen pohdiskelun jälkeen hölkkäämään. Pienen matkaa hölkkäsin väärään suuntaan sillä karttani oli väärinpäin. Aikaa tässä ylimääräisessä hölkässä ei kuitenkaan kulunut minuuttia kahta kauempaa. Tämän jälkeen käännyin ja pääsin oikealle tielle ja Sähkövoima DI:n täsmällisyydellä laskin oikean sähköpylvään ja kirmasin metsään leimaamaan.

Kolmosrastille lähdin jälleen kompassisuunnaalla kirmaamaan suon poikki kivasti. Lopputuloksena pari komeaa mulkkausta, mutta ei sillä oikeastaan suuremmin väliä ollut, sillä metsä oli muutenkin märkä ja minä myös. Tällä välillä huomasin myös huolestuttavan suuren ilmakuplan ilmestyneen kompassiini. Ilmakuplasta huolimatta olin mielestäni hyvinkin kauniisti matkalla kohti jyrkänteellä sijaitsevaa kolmosrastia. Mutta eihän se rasti sieltä löytynyt sitten kirveelläkään. Eksyin polkujen ja loputtomalta tuntuvien kallioiden ja kivien valtamereen ja olin hukassa kuin orpo mustekala bermudan kolmiossa. Samoilla vesillä liikkui myös muita eksyneitä kaloja. Eräs orvolta vaikuttava suunnistaja juoksi minua kohti ja kyseli sijaintia. Sanoin hänelle, että tässä 3-rastin tietämissä kuvittelen olevani, mutta todennäköisesti en ole. Myös toinen samaa rastia etsivä suunnistaja oli siinä kalliolla ja yhtä pihalla kuin minäkin. Niinpä lyöttäydyin yhteen toisen suunnistajan kanssa ja niinpä me monimuotuoisine vaiheinemme löysimme kuin löysimmekin kolmosrastin.

Nelosrastille matka kulki samalla määrätietoisuudella ja suoraviivaisuudella kuin humalainen teekkari liikkuu Hämeenkadun päästä päähän Hämeenkadun Appron aikoihin. Tämä tarkoitti siis lukuisia harha-askeleita ja kartanlukutaukoja ja epätoivoa. Epätoivo oli samaa luokkaa kuin teekkarin matka ruuhka-aikaan baarin ovelta baaritiskille. Mutta kuten niin usein janoinen teekkari palkitaan tiskille päästyään, niin tämä kahden suunnistajan ryhmä palkittiin myös rastin löytymisen merkeissä. Aikaa taisi kuitenkin kulua yhtä paljon kuin keskimääräisessä taksijonossa lauantaina aamuyöntunteina.

Vitosrastille matka kävi kompassisuunnalla suoraan nelosrastilta suon läpi. Siinä reitillä kun pitäisi polun ja kuviorajan toimia stoppareina. Tässäkin välissä kompassisuunta heitti hieman ja vastaantullutta polkua en huomannut. Niimpä löysin itseni  5 ja 6 välillä olevalta suolta. Siitä sitten kompassilla kohti 5-rastia. Sitten olin siinä rastiympyrässä ja rastin löytäminen tuntui olevan yhtä vaikeaa kuin sokealta kanalta neulan etsiminen heinäsuovasta. Tässä vaiheessa rastilla 3 tapaamani herrasmies oli hävinnyt, mutta itäsuomalainen herrasmies oli sitä vastoin liittynyt seuraani. Siinä me sitten epätoivon vimmalla etseimme jyrkännettä, jonka alapuolelta löytyisi pelastava punavalkoinen lippu ja sen vierestä emit-leimasin, joka on varustettu koodilla 49. Hämmennykseksemme kumpareiden läheisyyteen ilmeistyi myös pinkkipaitainen suunnistajaneitokainen. Hän liittyi ryhmäämme kolmanneksi. Niinpä me epätoivon vimmalla haeskelimme numeroa 49. Jo pikkuisen hämärtyvä pilvinen syysilta antoi oman mausteensa tälle etsinnälle. Emme tässä vaiheessa muuta keksineet, kuin että kävimme ottamassa tarkan sijainnin ison tien vieressä sijaitsevalta sähköpylväältä. Siitä sitten rintamana etenimme kompassin osoittamaan suuntaan. Niimpä me sitten löysimme rastin hyvin metsittyneen jyrkänteen alapuolelta ja olo oli kuin keitaan Saharan autiomaasta löytäneillä tutkimusmatkailijoilla. Todellisuudessa olimme olleet varmasti n. 5 metrin etäisyydellä rastista n. 10 minuuttia aikaisemmin, mutta pahaksi onneksemme olimme kulkeneet väärään suuntaan.

Loppumatkan taivalsimme pimenevään syysiltaan rasteja etsien yhdessä pinkkipaitaisen neitokaisen ja itäsuomalaisen miehen kanssa. Loppumatka oli varsin leppoisaa lenkkeilyä kosteissa metsiköissä. Suuremmilta pummeilta vältyttiin, eikä reitinvalinnoissakaan tullut suuria riitoja. Tämä johtui osittain siitä, että valo oli varsin vähäistä ja siitö, että kaikille väleille löytyi turvalliset polku/kuvioraja/työkoneurareitit. Poikkeuksena ehkä rastiväli 10-11. Tosin tälle välille oli muodustunut selkeä polku edellämme kirmanneiden suunnistajien tallomana. Niinpä me siinä juoksentelimme kuin kolme elefanttia siististi jonossa. Tilanteesta tuli elävästi mieleen vanha lasten laulu marssivista elefanteista.

Yhtä kaikki yhteenvetona voidaan todeta, että varsin leppoisa reissu ylä- ja alamäkineen, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Kiitoksia edellemainituille kohtalon tovereille. Tältä reissulta parhaimpana johtoajatuksena jäi käteen se, että luovuttaminen on luusereita varten. Lisäksi suunnistaminen ventovieraiden ihmisten kanssa kimpassa ja ajatusten vaihtaminen avartaa mukavasti maailmankatsomusta. Tästä on myös hyvä rakentaa kuntohuippua ensi vuoden kesäkuun puoliväliin. Trikoo kuittaa.

Reittikartta

-Topi